Harhailusta työelämään – ja mitä sitten?

Kuinka minusta tuli minä? Siis työelämän näkökulmasta. Miten päädyin nykyiseen työhöni ja oliko matkassa mutkia? Olihan niitä ja onkin näin työllisyydenhoidon parissa työskentelevänä ihan avartavaa pysähtyä miettimään omaa matkaani nykyiseen työhöni.

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa kaikki oli niin helppoa. Synnyin maatalousperheeseen ja se viitoitti näennäisesti polkuani tuolloin. Isälläni oli selkeä suunnitelma varalleni. ”Meidän Janista tulee maanviljelijä” totesi isäni eräälle videolle. Minulla saattoi olla jokseenkin erilainen mielipide työurastani jo tuolloin ja se paistoi ilmeestäni. Vuodet lapsityövoimana olivat tehneet tehtävänsä. Janista ei todellakaan tule maanviljelijää. Navetta-, pelto- ja metsähommat olivat tehneet tehtävänsä, vaikka sinällään jopa mukaviakin olivat. Olin kuitenkin tyytyväinen, mitä nyt em. työt vähän mieliharmia välillä aiheuttivatkin. Koulu sujui ihan mukavasti, vaikken mikään kympin oppilas ollutkaan. Yläasteella minulla ei ollut mitään hajua siitä, mikä minusta tulee isona. Jatkoaika ja lukion kautta vauhtia. Koitti hetki ja painoin ylioppilaslakin päähäni vuonna -92. Siihen loppui helppous.

Lukiossa koin ahaa –elämyksen. Isona minusta tulee joko kielten opettaja, kielenkääntäjä tai tulkki. Olihan englanninkieli ollut jo pitkään kuin toinen synnyinkieleni.  Asiat eivät kuitenkaan menneet suunnittelemallani tavalla. Hain kaksi kertaa yliopistoon, mutta en tullut valituksi. Asiaan liittyy huonoja valintoja, ikävä pääsykoekirja ja puolitoista litraa kokista, mutta se on jo eri tarina. Pääsin lukion jälkeen kuitenkin työharjoitteluun yläasteelle kouluavustajaksi. Samaan aikaan olin ylennyt kotitilallani lapsityövoimasta maaorjaksi –työnkuva ei tosin muuttunut- ja henkireikänä tästä olivat kouluavustajana olon myötä poikineet aineopettajien sijaisuudet yläasteella. Väliin mahtui myös miestenkoulu eli armeija, jonka kävin minimiajassa, enkä kokenut tulleeni sen miehemmäksi. Avartava kokemus sekin silti oli. Sijaisuudet yläasteella jatkuivat katkoen mukavasti työttömän statustani ja välillä kävin myös kokeilemassa työharjoittelua mm. kirjapainolla. Opiskeluinto tosin oli kadonnut, mennyt hukkapiiloon. Kaverini kertoi hakevansa työvoimakoulutukseen ja maanitteli minut mukaan. Käytiin kurssi ja saatiin tämän myötä määräaikaiset puolen vuoden työsopimukset elektroniikkalaitteita valmistavaan yritykseen. Kaverin työt jatkuivat, mutta minun orastava työurani elektroniikkanerona tyssäsi tuohon määräaikaisuuteen. Kirotut nakkisormet! Toimettomaksi ei silti tarvinnut jäädä. Kotitilamme jatkajaksi valikoitunut siskoni tarjosi auliisti edelleen maaorjan töitä ja opettajien sijaisuuksiakin tuli mukavaa tahtia. Alkuperäinen ammattisuunnitelmani oli kadonnut kuin hiekanjyvä Saharaan, mutta sen verran olin kuitenkin itsestäni näiden kokemusten myötä oppinut, että halusin työni olevan ihmisten parissa tehtävää työtä. Elettiin kevättä -97 ja yhteishaun aika koitti jälleen. Pläräsin jälleen hakuoppaita ja löysin sieltä sosiaalialan koulutukset. Hiukan lisää tiedonhankintaa kirjaston (huom. netti oli tuolloin vielä enemmänkin tiedon metsäautotie kuin valtatie) ja ystävällisen työkkärin tädin avustuksella. Hakupaperit vetämään sosionomin koulutukseen ja varavaihtoehtona lähihoitajan koulutukseen. Lähdin pääsykokeisiin ja siinä sivussa harhailin hiukan suomen teillä, mutta löysin lopen tieni niin pääsykokeisiin kuin kotiinkin. Molemmat haut tärppäsivät ja pitkällisen harkinnan (lue: viisi sekuntia) jälkeen syntyi päätös lähteä ammattikorkeakouluun ja sitä kautta opiskella sosionomiksi. Villit opiskeluvuodet joudun sensuroimaan, mutta lopputulemana kädessä oli Sosionomi (AMK):n todistus.

Mutta mutta… Jotta asiat eivät liian suoraviivaisesti etenisi, niin pienen pieni mutka tuli vielä vastaan. Erehdyin auttamaan maataloustyön kuluttavuuteen kypsynyttä siskoani (kyllä, sitä maanviljelijää) hakeutumaan raitiovaununkuljettajan koulutukseen. Samassa yhteydessä sovimme -vastoin parempaa tietoani- että tulen tilalle pitämään elukat hengissä, mikäli hän tulee valituksi. Ja tulihan hän. Onnea ja perhana. Edessä oli siis paluu tuttuun ja turvalliseen, mutta itselleni ei-niin-mielekkääseen maaorjan rooliin. Vaan luvattu on luvattu ja elukatkin pysyivät hengissä. Siskoni toimeksiannosta tein kauppoja vapautuneista maitokiintiöistä ja hoputin siskoani laittamaan loputkin kantturat pois. Olin näet ottanut vastaan koululaisten iltapäivätoiminnan ohjaajan työn ja aina aamunavetan jälkeen tuntui, ettei maailmasta löydy niin hyvää saippuaa ja niin paljoa vettä suihkusta, etteikö navetan vieno lemahdus kulkenut mukanani kun olin töissä iltapäivätoiminnassa. Tämän jälkeen vielä takaisin iltanavettaan hakemaan hajuvahvistusta. Sarvipäätkään eivät mainittavasti kiitosta antaneet, tuijottivat, märehtivät ja ammuivat vain. Kiittämättömät.

Lopulta karjan viimeisen matkan autokuljetus kaarsi viimeisen kerran pois kotitilan pihasta ja olin siltä osin vapaa. Hain avoinna olleeseen sosiaalityöntekijän paikkaan, kävin haastattelussa, jonka koin menneen aivan penkin alle ja suureksi yllätyksekseni sekä ilokseni tulin valituksi. Harhailuni oli päättynyt ja työelämä ilman maaorjan sivuvakanssia vihdoin alkanut toden teolla. Vuodet 2001-2004 toiminkin määräaikaisissa virkasuhteissa vt. sosiaalityöntekijänä, kun virallisen pätevyyden omaavia hakijoita ei minun onnekseni ilmaantunut. Aina kannattaa siis yrittää, vaikka pitäisikin mahdollisuuksiaan kehnonlaisina. Ollessani edelleen sosiaalitoimistossa töissä, ilmaantui mahdollisuus vuoden määräaikaiseen viransijaisuuteen työvoimatoimistossa. Ajoituskin oli mainio, koska viimeisin määräaikaisuuteni sosiaalitoimistossa oli päättymässä. Työkkärin viransijaisuuden jälkeen virkani vakinaistettiin, koska edellinen tekijä ei palannut. Sain ensimmäisen vakinaisen työpaikkani! Työvoimatoimiston, nykyisen TE-toimiston töissä olinkin sitten vuoteen 2015 saakka. Tästä toki syksystä 2014 loppukesään 2015 vuorotteluvapaalla hengähtämässä ja ottamassa muutenkin chillisti. Vuorotteluvapaan aikana päässäni kypsyi ajatus kokeilla jotain muuta. Kun Sievissä haettiin vapaa-aikatoiminnan ohjaajaa nuoriso- ja kulttuuripuolelle, laitoin paperit jälleen vetämään ja tulin valituksi. Heihei työkkäri ja terve Sievi! Riski oli sinällään iso, luovuinhan vakinaisesta työpaikasta. Kun Sievin kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja vaihtoi toisille työapajille, siirryin minä hänen tilalleen ja itseäni parempi henkilö täytti minulta jääneet pienet saappaat. Joutui raasu varmaan hankkimaan heti kättelyssä suuremmat saappaat. Kuntouttavan työtoiminnan ohjaajan työ muutettiin myöhemmin toistaiseksi voimassa olevaksi, joten loppupeleissä riskinotto kannatti, vaikka jääkiekkotermein kuvattuna riskin suunnitelmallisuus oli pitkä päätyyn ja halukkaat perään –tasoa. Työ Sievissä on ollut mielekästä ja lisämaustetta sille ovat antaneet hanketoiminnat, joilla on kehitetty Sievin työllisyyspalveluiden toimintaa.

Sievissä töihin on ollut aina mukava tulla ja se on merkki hyvästä työyhteisöstä. Mielekäs työ, palkka ja hyvä työyhteisö. Siinä ovat hyvän työpaikan peruspalikat, jotka antavat elämään kumman paljon lisäsisältöä. Aikojen saatossa olen pyrkinyt avoimesti kokeilemaan erilaisia töitä niin työharjoitteluiden kuin erilaisten työpaikkojen hakemisen kautta. Olenkin tätä kautta ehtinyt kokea monenlaista. Tämä auttoi siinä, että harhailijakin löysi paikkansa työelämässä ja juurtui sinne.

 

Aurinkoisin kevätterveisin,

-Jani-

Työllisyyspalvelut