Oma ala – ja miten sen löytää?
Minulla ei ole ikinä ollut varsinaista haaveammattia, mutta ihmisten kanssa olen tykännyt olla aina. Jo lapsena karkailin kotoa etsimään kavereita ja lukioaikana toimin nuorisotilan ohjaajana ja olin mukana Saapas-toiminnassa (siinä etsitään ja autetaan päihtyneitä nuoria kaupungilla). Lukion jälkeen hain yliopistoon lukemaan puheterapiaa, parikin kertaa, mutta tuloksetta. En jaksanut enää panostaa pääsykokeisiin kirjoitusten jälkeen. Oli keksittävä jotain muuta. Lähdin puoleksi vuodeksi Kanadaan Au pairiksi kokemaan jotain ainutlaatuista ja sieltä palattuani pohdin jälleen tulevaa ammattia. Siinä samalla tein töitä ensin grillillä (ihan jees, mutta ei ollut minun juttu) ja sen jälkeen paikallisessa S-marketissa tienatakseni. Niissä töissä sain tavata ihmisiä asiakaspalvelun merkeissä, mutta en silti kokenut, että kaupan ala olisi se mitä haluan eläkkeelle saakka tehdä.
Mikä minusta sitten tulisi isona? Halusin auttaa ihmisiä, mutta minusta ei tulisi sairaanhoitajaa, koska en niin välitä ihmisten fyysisestä hoitamisesta. Ystävän isä kertoi sosionomi- koulutuksesta ja haa! Sehän se on! Saan auttaa ihmisiä, mutta minun ei tarvitse pistää eikä pestä heitä. Loistavaa. Hain opiskelemaan Iisalmeen sosiaalialaa ja onnekseni pääsinkin. Vaihdoin kuitenkin pian paikkakuntaa ja siirsin opiskelut Ouluun. Tavoite oli työskennellä joskus koulukuraattorina, mutta myös päihde- ja mielenterveystyö kiinnostivat. Lopulta päätin suuntautua lastensuojeluun sekä päihde- ja mielenterveyspuolelle. Opiskelujen ohella tein ilta- ja viikonloppu töitä Stockmannin juustotiskillä. Siellä opin paljon mielenkiintoista asiaa juustoista ja muista herkuista ja sain työskennellä asiaan intohimoisesti suhtautuvien työkavereiden kanssa. Ja hei, työpaikan sain reippaalla asenteella ja vähäisellä aiemmalla kokemuksella kaupan alalta!
Toisen opiskeluvuoden aikana oppilaitoksen sähköpostiin tuli rekryilmoitus: koulukoti hakee tuntityöntekijöitä. No sieltä saisin jo kaipaamaani työkokemusta sosiaalialalta! Lähetin työhakemuksen, mutta mitään ei kuulunut. Soitin jonkin ajan kuluttua rekrytoinnista vastaavalle henkilölle ja kyselin hakemukseni perään. Hän tuntui vasta sitten kiinnostuvan minusta ja etsi hakemukseni. Samalla viikolla tuli jo kutsu töihin. Lopetin työt Stockmannilla ja ennen opintojen loppua tein jo täyttä työaikaa kyseisessä lastensuojelun yrityksessä ja heti valmistuttuani sain vakipaikan. Niissä hommissa hurahtikin sitten lähes huomaamatta kahdeksan onnellista vuotta, kunnes eteen tuli elämän muutos ja paikkakunta vaihtui Ylivieskaan. Kuka tietää, miten olisi käynyt, jos en olisi soittanut rekrytoijalle hakemuksen lähettämisen jälkeen?
Ylivieskassa työskentelin vielä puoli vuotta lastensuojelulaitoksessa, mutta minulla oli jo tunne, että haluan kokeilla jotain muuta. Pääsin kokeilemaan työtä perhetyöntekijänä, kunnes jäin vanhempainvapaille. Muutimme Sieviin ja vanhempainvapaiden välissä opiskelin neuropsykiatriseksi valmentajaksi, koska halusin päivittää ammatillista osaamistani. Vapaiden jälkeen työllistyin jälleen perhetyöntekijäksi, uuteen yritykseen. Työni siellä oli mielenkiintoista, mutta pienten lasten vanhemmalle melko haastavaa. Työ oli iltapainotteista ja päivät olivat pitkiä. Olin kuitenkin aina ajatellut, että sosionomin koulutukseni on monipuolinen ja mahdollistaa työskentelyn useilla eri aloilla, joten aloin katsella muita mahdollisuuksia ja pian eteen tuli ilmoitus projektista työllisyyden hoidon parissa. Hain paikkaa ja tadaa – tässä ollaan! Ihan uusi työnkuva ja uudet lait ja asetukset, mutta kun motivaatio oli kohdallaan ja uudet työtoverit kannustavia, niin äkkiä ne hommat oppi. Ja ihmisten kanssa työskentely oli kuitenkin tuttua jo vuosien ajalta, ohjauskulma vain hieman erilainen.
Edellinen työni oli vakituinen, tämä projekti kestää vain kevääseen 2023 saakka. Mutta en ole huolissani, luotan siihen, että työllistyn jatkossakin, koska olen motivoitunut tekemään töitä ja etsin niitä tarvittaessa aktiivisesti. Ja nykyäänhän työelämä on muuttunut niin, että paljon on pätkätöitä ja projekteja. Harvalla on enää vakityötä, josta jäädä eläkkeelle.
Ensimmäinen palkkatyöni yläkoulussa ja lukiossa oli sellainen, että siivosin äitini yrityksen tilat ja sain siitä taskurahaa. Olen myös tehnyt yhden kesän töitä puhelinmyyjänä, ja todennut ettei se ole minun hommani. Mutta yhden kesän tienasin silläkin. Olen aina ollut valmis kokeilemaan erilaisia työtehtäviä ja seurannut aktiivisesti työpaikkailmoituksia. Erilaisista töistä olen saanut paljon arvokasta kokemusta ja näkökulmia eri tehtäviin, vaikka eivät olekaan olleet niitä ”unelma töitä”. Mutta niitäkin olen palkan eteen tehnyt aina siihen saakka, että on löytynyt jokin toinen työ. Kaikissa on ollut kuitenkin hyvätkin puolensa, kuten työkaverit, työajat, palkkaus tai muut henkilöstöedut. Ja bonuksena nämä ovat kerryttäneet samalla koko ajan työeläkettäni.
Ja hei, ennen koulutustakin minulla oli jo kokemusta useista eri työpaikoista, joissa ei vaadittu ammatillista koulutusta, mm.: siivoustyö, grillityöntekijä, myyjä, hyllyttäjä, kassatyöntekijä, kahvilatyöntekijä, ohjaaja (nuorisotila). Eli jos etsit työtä, niin etsi sitä avoimin mielin ja muista, että voit aina katsella uutta paikkaa, jos ei nykyinen satukaan olemaan mieleistä! Mutta mikään työ ei mene hukkaan, kaikesta saa vähintään palkan, mutta myös arvokasta kokemusta. Senkin olen oppinut, että työpaikka voi olla mukava, vaikka työtehtävät eivät olisi niitä mieluisimpia. Hyvä työporukka voi kompensoida niitä hurjan paljon, joten avoimin mielin vain etsimään sitä omaa työtä ja paikkaa, mikäli se vielä on etsinnässä!
Keväisin terveisin
Anu
