Mikä minusta tulee isona?
Mutta mistäpä kaikki alkoi? Lukioon päädyin siksi, että halusin hieman lisää pohdinta-aikaa jatko-opintojen suhteen. Olin melko pienestä asti tottunut hoitamaan lapsia, ensin nuorempia serkkujani ja seiskaluokan jälkeen kesäisin ja viikonloppuisin toimin lastenhoitajana eri perheissä. Se tuntui alana siis loogisimmalta vaihtoehdolta ja hainkin lukion jälkeen opiskelemaan lastentarhanopettajaksi, mutta myös lähihoitaja –koulutukseen. Polte yliopistoon ei kuitenkaan ollut niin kova, että olisin jaksanut lukion jälkeen panostaa pääsykokeisiin lukemiseen. Siksipä ovet eivät auenneet lastentarhanopettaja –koulutukseen ja myöhemmin olen kyllä todennut, että olipa hyvä niin! Pääsykokeiden kautta tulin valituksi Yo –pohjaiseen lähihoitajakoulutukseen Ylivieskaan, joka silloin kesti 1,5 vuotta. Ensin vuosi ns. yleisopintoja ja tutustumista eri suuntautumisalavaihtoehtoihin ja sitten puolen vuoden suuntautuminen lasten ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen. Valmistuin joulukuussa 1996, mutta en saanut aivan heti oman alan töitä. Puolen vuoden työttömyyden jälkeen hain takaisin samaan oppilaitokseen ja kävin vielä puolen vuoden suuntautumisopinnot vammaistyöhön.
Opintojen aikana olin harjoittelussa kehitysvammaisten toimintakeskuksessa. Koska heti opintojen päättymisen jälkeen ei ollut työpaikkaa tiedossa, päädyin samaiseen toimintakeskukseen työkokeiluun. Tämä kannatti, koska työkokeilun jälkeen sain vuodeksi vuorotteluvapaan sijaisuuden ohjaajana. Koska tästäkään ei sen pidempää pestiä ollut tiedossa, hain jo työsuhteen aikana yhteishaussa varalta opiskelemaan ammattikouluun puualaa. Kiinnostus puutöihin on tieten tullut verenperintönä isäni suvun puolelta. Moni ihmetteli alavalintaani ja sen suuntautumista aivan toisenlaisiin työtehtäviin kuin mitä hoitoala tarjosi. Sain paljon selitellä, että mielestäni puuala ja lähihoitajan koulutus eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan niitä voi myös yhdistää. Teinkin opintoihin liittyvän harjoittelun jälleen samaisessa toimintakeskuksessa, jossa olin työskennellyt aiemminkin, mutta nyt vain puuosastolla ohjaajana. Näiden opintojen aikaan tein kesätöitä jälleen lastenhoitajana, mutta toinen kesä tuki hieman enemmän omia opintojani, kun pääsin kuormalavayritykseen mm. lajittelun ja erikoislavojen valmistuksen pariin.
Viimeisimmän harjoittelun tein ammattikorkeakoulun puulaboratoriossa, jossa minua alettiin houkuttelemaan insinööri –opintojen pariin. Jos joku olisi, vaikka vuosia aiemmin sanonut, että tulen vielä joskus olemaan tekniikan alan ammattikorkeakoulussa, olisin nauranut sanojalle aika likaisesti päin naamaa ja todennut, että sellaista päivää ei tule! Mutta kuinkas sitten kävikään? Löysin itseni jälleen uudesta opinahjosta. Kun valmistuin joulukuussa 2001 puualan artesaaniksi, niin aloitin uudet opinnot vuoden vaihtuessa tammikuuksi 2002 Ylivieskan ammattikorkeakoulussa, puutekniikan insinööriksi. Ensimmäisenä kesänä hain moniin kymmeniin puualan työpaikkoihin siinä onnistumatta. Koin, että myös sukupuolella oli vaikutusta asiaan, sillä yhdestäkin yrityksestä sanottiin puhelimessa suoraan, että tämä on niin rankkaa työtä, ettei se naiselle sovi. Tämä meinasi lannistaa opiskelumotivaatiota ja vakavasti harkitsin joko opintojen keskeyttämistä tai vaihtamista toisen alan opintoihin. Suoritin kesän aikana kuitenkin opintoja itsenäisesti ja onnistuin saamaan kaksi viikkoa kestävän projektiluontoisen työn tuotekuvien piirtämisen parissa. Opinnot jatkuivat. Seuraavan kesän olinkin äitiyslomalla ja kolmantena kesänä pääsin projektityöntekijäksi pintakäsittelyyn liittyvään hankkeeseen ja sainkin tehdä töitä samaisessa hankkeessa opintojen ohessa valmistumiseen saakka. Valmistuin keväällä 2005 ja jatkoin työskentelyä samassa hankkeessa äitiyslomaani saakka.
Äitiysloman jälkeen minulla ei ollut työtä mihin palata, koska hanke, jossa olin työskennellyt, oli päättynyt äitiyslomani aikana. Tässä vaiheessa jouduin pohtimaan toden teolla, että mitä minä haluaisin isona tehdä. En kokenut varsinaisia insinöörin tehtäviä koneiden ja laitteiden parissa itselleni sopivimmiksi, vaan enemmän kutsui puoleensa ihmisten parissa tehtävä työ. Heitin pari kuukauden keikkaa ammattikoulun puuosastolla opettajan sijaisena omien lasten hoitamisen ohessa. Epävarmuuskin omasta osaamisesta hieman jarrutti töihin hakemista, koska työkokemusta ei ollut ehtinyt vielä mahdottomasti mistään alasta kertyä.
Sittenpä puuttui kohtalo peliin. Olin lähtenyt eräänä helmikuisena keskiviikkona v. 2010 lasten kanssa reissuun entiselle kotiseudulleni, kun minulle torstaina soitettiin ja pyydettiin työhaastatteluun seuraavalle päivälle, perjantaille. Minun oli ollut tarkoitus olla reissussa viikonlopun yli, mutta koska haastattelu olisi mennyt minulta muutoin sivu suun, sovin haastatteluajan perjantaille iltapäivälle. Tämä reissu jäi kaikkineen mieleen. Perjantaiaamuna auton mittari näytti -38 astetta pakkasta, kun pakkasin lapset autoon ja lähdin ajelemaan 400 km päästäkseni haastatteluun. Automatkalla minulla oli aikaa valmistella ja tsempata itseäni haastatteluun, vaikka se jännittikin aivan mahdottomasti. Tämä kannatti, sillä sain työpaikan itseä kiinnostavan hankkeen hankekoordinaattorina Kallion alueella. Onnistuvat opit -hankkeessa kehitettiin nuorten ohjaus- ja palveluverkostoja. Ehkäpä halu tulla toiselta puolen suomea haastatteluun kesken reissun osoitti työnantajalle motivaation ja kiinnostuksen työtä kohtaan. Vaikka insinöörin ammatti ei sinänsä se oikein ala itselle ollutkaan, olin saanut sitä kautta tässäkin työssä tärkeää hankekokemusta ja pohjalla oli myös se sosiaalialan koulutus.
Tämä Onnistuvat opit -hanke kesti vain 10 kk vuoden 2010 loppuun saakka, mutta sain siitä todella arvokasta työkokemusta sekä vahvistusta ammatilliselle suunnalle: jotain tämänkaltaista työtä haluan tehdä myös tulevaisuudessa. Hankkeen jälkeen olin noin puoli vuotta jälleen työttömänä. Hakeuduin työvoimapoliittiseen työnhakua tukevaan valmennukseen ja vaikka en silloin vielä asiaa tiennytkään, koulutus antoi hyviä työkaluja myös tulevaisuudessa häämöttävälle työurallenikin. Samalla työnantajalla, jossa olin ollut hankkeessakin, avautui paikka etsiväksi nuorisotyöntekijäksi. Hain paikkaa ja pääsin siihen. Vaikka työ sinänsä oli jälleen aivan uutta, tilannetta helpotti se, että työkaverit ja toiminta-alueen verkosto oli jo tullut pitkälti tutuksi hankkeen aikana. Viihdyin työssä tosi hyvin, mutta jatkuva epävarmuus hankerahoituksen saamisesta ja työn jatkuvuudesta söi mielekkyyttä ja lopulta varmistui, että tämä tehtävänkuva silloisella työnantajalla tulisi päättymään. Jälleen oli aika pohtia, että mihin sitä seuraavaksi suuntaisi, kunnes huomasin Nivalaan haettavan projektityöntekijää työllistämishankkeeseen. Tulevaisuuden pohdintojen stressaava ajanjakso päättyi ilahduttaviin uutisiin, sain paikan! Tässä työssä katsottiin eduksi monialainen opiskeluhistoriani, kaikista opinnoista oli siis hyötyä! Pääsin taas hieman erilaiseen työhön ja asiakaskunta laajeni nuorista kaikkiin työikäisiin. Reilun vuoden jälkeen siirryin henkilöstömuutosten myötä projektityöntekijästä projektipäälliköksi ja jälleen tarjoiltiin hieman uusia haasteita, koska nyt tehtävänkuvaani kuului myös mm. maksatushakemusten tekeminen.
Tykkään viedä aloittamani asiat päätökseen, mutta pitkän pohdinnan jälkeen en voinut jättää hakematta Sievissä avautunutta työllisyyskoordinaattorin paikkaa alkuvuodesta 2016. Toistaiseksi voimassa oleva työsuhde houkutteli kaikkien pätkätöiden jälkeen ja hyvin kävi! Hanke Nivalassa oli päättymässä kuitenkin jo saman vuoden syksyllä. Näiden kokemusten ja pikkuhiljaa lisääntyneen vastuun myötä olen huomannut, että siivet kantavat ja pärjään, vaikka epävarmuuttakin on mukana usein ollut. Olen saanut olla osana useissa erilaisissa työyhteisöissä, ne ovat opettaneet minua paljon ja onpa jokaisesta tarttunut mukaan myös ystäviäkin. Tällä viimeisen, noin kymmenen vuoden, urapolulla olen kokenut olevani tismalleen oikeassa ja minulle sopivassa työssä. Työ on tarjonnut hyvin monipuolista tekemistä ja haastanut myös oppimaan uutta koko ajan. Työllisyydenhoidon kentällä tapahtuu lähivuosina paljon suuria muutoksia. Jännityksellä siis odottelen, että mitä uutta tulevat vuodet tarjoilee. Koitan pitää muutosvaunun kahvoista kiinni ja pysyä kyydissä. Muutos myös pakottaa jälleen kerran miettimään, että: ”Mikä minusta tulee isona?”.
Terveisin,
Karoliina
