Uskallan väittää, että aika moni meistä on avoimia työpaikkoja selaillessaan törmännyt kiinnostavan paikan kohdalla omaan ajatusmuuriin; ”olenko tarpeeksi hyvä”, ”ei minua kuitenkaan valita”, ”kauhea säätäminen jos tulee valituksi”, ”en täytä hakuilmoituksen vaatimuksia” jne. Omaa sisäistä puhetta, joka jarruttaa uuden edessä, vaikka kyseessä olisikin itselle  hyvä asia. Muutos voi pelottaa, vaikka sitä muutosta sisimmässään haluaisikin.

ADHD (ja ennen ADD, nykyään kaikki on ADHD:n alla) ovat neuropsykiatrisia häiriöitä, jotka ovat vahvasti perinnöllisiä ja synnynnäisiä. Kyse on keskittymis- ja tarkkaavaisuuden häiriöistä ja käytännössä vaikeudet ilmenevät hankaluutena keskittyä olennaiseen tai pitkiä aikoja johonkin, ilman että ajatukset alkavat harhailla. Lisäksi voi ilmetä hajamielisyyttä, hankaluutta hahmottaa aikaa ja pysyä aikataulussa. Aikuisena ylivilkkaus hälvenee, ja muuttaa muotoaan sisäiseksi levottomuudeksi.

Sievin työllisyyspalveluissa olemme ottaneet käyttöön Paikko-osaamistodistuksen. Paikko on ESR- hankkeessa vuonna 2012 kehitetty osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen työkalu. Se on kehitetty yhteistyössä ammatillisten oppilaitosten kanssa ja sillä on haluttu tiivistää työpajojen ja oppilaitosten välistä yhteistyötä. Työpaikoilla ja –pajoilla kertyy osaamista eri aloilta ja sieltä voi löytyä se omakin ala.

Mutta mistäpä kaikki alkoi? Lukioon päädyin siksi, että halusin hieman lisää pohdinta-aikaa jatko-opintojen suhteen. Olin melko pienestä asti tottunut hoitamaan lapsia, ensin nuorempia serkkujani ja seiskaluokan jälkeen kesäisin ja viikonloppuisin toimin lastenhoitajana eri perheissä. Se tuntui alana siis loogisimmalta vaihtoehdolta ja hainkin lukion jälkeen opiskelemaan lastentarhanopettajaksi, mutta myös lähihoitaja –koulutukseen. Polte yliopistoon ei kuitenkaan ollut niin kova, että olisin jaksanut lukion jälkeen panostaa pääsykokeisiin lukemiseen.

Lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa kaikki oli niin helppoa. Synnyin maatalousperheeseen ja se viitoitti näennäisesti polkuani tuolloin. Isälläni oli selkeä suunnitelma varalleni. ”Meidän Janista tulee maanviljelijä” totesi isäni eräälle videolle. Minulla saattoi olla jokseenkin erilainen mielipide työurastani jo tuolloin ja se paistoi ilmeestäni. Vuodet lapsityövoimana olivat tehneet tehtävänsä. Janista ei todellakaan tule maanviljelijää. Navetta-, pelto- ja metsähommat olivat tehneet tehtävänsä, vaikka sinällään jopa mukaviakin olivat.

Minulla ei ole ikinä ollut varsinaista haaveammattia, mutta ihmisten kanssa olen tykännyt olla aina. Jo lapsena karkailin kotoa etsimään kavereita ja lukioaikana toimin nuorisotilan ohjaajana ja olin mukana Saapas-toiminnassa (siinä etsitään ja autetaan päihtyneitä nuoria kaupungilla). Lukion jälkeen hain yliopistoon lukemaan puheterapiaa, parikin kertaa, mutta tuloksetta. En jaksanut enää panostaa pääsykokeisiin kirjoitusten jälkeen. Oli keksittävä jotain muuta.